“Olin ensimmäistä kertaa avustusreissulla. Paljon tehtiin kaikkea ne pari päivää Ukrainan puolella (ja silti mitään sellasta ei ehtinyt, mitä suunnitteli…). Matkalla ei aina ehtinyt kunnolla nukkumaan ja syömään, mutta silti en kadu tätä reissua enkä olisi nyt missään muualla mieluummin kuin Ukrainassa.
Useammassa paikassa, johon vietiin lahjoituksia, vastaanottajat kertoivat, kuinka korvaamatonta juuri suomalaisten apu on. Moni muu on jo lakannut välittämästä, mutta Suomesta tulee yhä apua, vaikka muualta ei tulisi. Kaikki ovat niin kiitollisia kaikesta avusta, mitä voidaan tarjota.
Kodittomia eläimiä on tarhoilla ja kaduilla niin valtavat määrät, että sitä on mahdoton edes käsittää. Sydän särkyy jokaisen puolesta. Vaikka eläinsuojien pitäjät tekisivät parhaansa, niin se on mahdotonta näissä oloissa, joissa uusia eläimiä tulee enemmän kuin lähtee. Adopt, don’t shop! Selvitä vaikka mahdollisuuksia adoptoida koditon lemmikki Ukrainasta!”
/ Maria
Matkapäiväkirja:
Aloitimme matkan perjantaina aamulla lastaamalla pakun täyteen Turun varastolta. Tai niin me luulimme, Helsingissä sinne saatiin kuitenkin mahtumaan vielä vaikka ja mitä, kun oikein suunniteltiin ja laskelmoitiin. Bussiin vaihdettiin talvirenkaat siltä varalta, että takaisin Suomeen tultaessa olisikin liukasta. Olemme oppineet virheistämme. Päivä oli monimutkainen, aamulla meitä oli Lauri, Jukka ja mä, eli Mirva, aamupäivällä lisäksi Maria ja Disa. Sit siirryttiin Helsinkiin kolmella eri tavalla ja siellä meitä oli Kaikki edellä mainitut, paitsi Disa, plus Seijamirjami ja Klaus. Illalla Imatralta saapui vielä Teho-Veera ja tunkaisi kaikki loput kolot pikkubussista täyteen lääkintävehkeitä ja eläinten tarvikkeita. Kissanruokapusseja oli jopa meidän taskut täynnä, kun suunnistettiin kohti Länsisatamaa.
Reissuun lähtivät siis Veera, Lauri, Jukka, Maria ja mä. Ville poimittiin kyytiin matkan varrelta Varsovasta pari päivää myöhemmin. Matkaa tehtiin kolmen pysähdyksen taktiikalla: Ensimmäinen yö vietettiin Pärnussa, toinen Suwalkissa ja viimeinen ennen Ukrainaa Zamoscissa. Varauduimme jälleen rajan ylitykseen levolla ja eväillä, mutta nyt taisi tulla uusi ennätys: vajaa tunti Puolasta Ukrainaan ja vielä kahdella autolla!
Ensimmäiseksi suunnistimme Lutskiin New Boratynille purkamaan ihmisten ruoat, sairaalatarvikkeet, lämmittimet, aggregaatit, makuupussit ja villasukat. Vaihdoimme kuulumiset ja Suomeen lähetettiin lämpimät terveiset ja isot kiitokset, kun vielä vaan jaksamme auttaa. Monet muut ovat lopettaneet, mutta me suomalaiset tulemme yli tuhannen kilometrin päästä tuomaan toivoa ja välittämistä väsyneille sankareille.
Sen jälkeen oli vuorossa ensimmäinen eläinsuoja: Anna Romanenko Kivertsissä. Jätimme heille valtavan määrän ruokaa, eläinten lääkintätarvikkeita, kuljeturkoppia, vilttejä ja pyyhkeitä sekä muita tarvikkeita. Anna esitteli tilojaan uusille vapaaehtoisillemme ja ihanat eläimet veivät kaikkien sydämet. Voi kunpa voisimme tehdä enemmän. 💙
Vietimme yön Lutskissa ja aamulla erikoisen aamiaiskokemuksen jälkeen jaloittelimme hieman ennen seuraavaa pitkää autossa istumista. Kohtasimme aukiolla rouvan, joka möi satiininauhoista tekemiään ruusuja ja googlekääntäjällä saimme selville, että kohta on alkamassa nuoren pojan siunaustilaisuus. Hän kertoi, että hän tekee ruusuja kaikille jaettavaksi ja jos niistä haluaa jotain maksaa, niin niillä rahoilla he askartelevat naamiointiverkkoa sotilaille. Tietenkin annoimme hänelle kaikki käteiset, mitä taskusta löytyi ja itkimme ja halasimme pitkään. Tuijotimme sanattomana menehtyneiden sotilaiden kuvilla täytettyä seinää ja laskimme juuri saamamme kangasruusut heidän muistolleen.
Tunteikkaan aamun jälkeen ajelimme Fin Est Volunteersin talolle tutustumaan toimintaan. Olimme hieman aikaisessa, joten päätimme mennä läheiseen kylään etsimään kupit kahvia, mutta toisin kävi. Ihmettelimme, miksi kadun varrella oli paljon ihmisiä seisoskelemassa, ihan kuin he odottaisivat jotain. Etsimme parkkipaikan ja liityimme uteliaina joukkoon. Kohta näimmekin pitkän letkan armeijan autoja, jotka ajoivat pääkatua liput liehuen ja niitä johdatti ruumisauto. Seurasimme kulkuetta ja ihmisiä torille, jossa pidettiin uskomattoman kaunis ja liikuttava tilaisuus kaatuneen kunniaksi. En voi sanoin kuvailla, miltä se tuntui tai edes miltä tuntuu nyt tätä kirjoittaessa. En luultavasti ikinä unohda sitä, kuinka saimme polvistua kunnioittamaan sankarin viimeistä matkaa.
Oli vaikea lähteä jatkamaan matkaa, mutta kolea keli ja vesisade hieman motivoi meitä liikkeelle. Oli mukava nähdä Tarjaa pitkästä aikaa ja ekakertalaisille tuli aikamoinen infopläjäys kaikesta mahdollisesta vapaaehtoistoiminnasta Ukrainassa. Ja saimme kunnollista suomalaista kahvia, se oli aika absurdia yhtäkkiä. Matka jatkui kohti meidän remppakohdetta, mutta ihan viime metreillä saimme tiedon, että meitä odotetaankin vasta aamulla ja pikapikaa hankin meille hotellihuoneet Lvivistä. Vietimme iltaa kukin tavallamme. Joku täydensi sukkavarastoja, joku seikkaili kaupungilla, osa vaan lepäsi ja toiset kävivät syömässä. Mä yritin löytää myytäviä tavaroita Fin Aidin verkkokauppaan siinä iltakävelyn aikana ja jotain sieltä tarttuikin mukaan.
Keskiviikkona saavuimme Olenan tiluksille vasarat ja porakoneet valmiina toimintaan. Tai jotkut työkalut, en ole mikään raksa-irmeli, joten en ole ihan varma. Mä lähdinkin sitten Marian kanssa viemään ruokia ja tarvikkeita toiselle eläinsuojalle sillä aikaa, kun loppupoppoo jäi kunnostamaan Olenan eläinten aitauksia ja suojia. Keli oli remppailuun oikein hyvä ja mieliala positiivinen. Kävin vielä Olenan kanssa ostamassa lisää rakennustarvikkeita lahjoitusvaroilla ja hän oli erittäin kiitollinen. Nauroimme ja itkimme vuorotellen paikallisessa bauhaussissa ja Olena oppi pari suomalaista voimasanaa siinä, kun nostelimme painavia puulevyjä pakettiautoon. Kun ilta alkoi pimenemään, jouduimme hyvästelemään Olenan ja etsimään jälleen uuden majapaikan. Kylällä olikin aivan ihana pieni hotelli, jossa meidät otettiin avosylin vastaan. Niin hyvää kohtelua en muista missään ennen saaneeni, oli oikein tervetullut olo. Hotellin ravintolassa oli aivan liian hyvät ruuat ja niiden päälle uni maistui todella hyvin.
Torstaina veimme postiin 408 kg elintarvikkeita ja ruokia vielä yhdelle itäisessä Ukrainassa sijaitsevalle eläinsuojalle, jonne emme kasvaneiden riskien vuoksi itse lähteneet ajamaan. Sitten kävimme vielä markkinoilla etsimässä verkkokauppaan ja myyjäisiin käsitöitä myytäväksi, koska seuraava projekti häämöttää jo kalenterissa. Taas itkettiin ja halattiin erään torimummon kanssa, kun kerroin, että olemme vapaaehtoisia Suomesta ja tuomme humanitääristä apua. Ei näitä reissuja tehdä kuivin silmin. Jotain pientä täytettä saatiin kasseihin ja vatsatkin täyteen mielenkiintoisessa pikku kuppilassa, jossa meidän kesken jaettiin kokonainen grillattu kana ja ranskalaiset haettiin viereisestä ravintolasta. Nämä on niitä erilaisia hetkiä, emme yhtään itkeneet vaan hymyilimme melkoisen leveästi. Niin symppistä, että he halusivat toteuttaa meidän toiveemme, vaikka siitä oli heille niin iso vaiva.
Ajelimme takaisin Lutskiin ja tiputimme New Boratynille kaikki ne työkalut, joita Olena ei tarvinnut, jotta ne pääsevät käyttöön rintamalle. Saimme lahjaksi lasten maalaaman ohjuksen hylsyn myytäväksi, jotta saamme kerättyä varoja seuraaviin avustusmatkoihin. Ihan hiukan taas kostui silmäkulma, mutta onneksi oli kiire eteenpäin, niin ei ehtinyt jäädä sen enempiä vollottamaan. Nopeat halaukset ja autojen keulat kohti Kivertsiä, jonne Maria jäi työskentelemään Annan eläinsuojalle kuukaudeksi. Saatoimme Marian turvallisesti hotelliin ja jatkoimme itse matkaa lähelle rajanylityspaikkaa nukkumaan.
Olimme aamulla rajalla taas aikaisin, ennen jonoja, ja kaikki meni taas oikein sujuvasti. Mä itkin jälleen, kun sotaa pakeneva ukrainalaisnainen auttoi mua selvittämään asioita. Autossa oli pitkän matkaa aika hiljaista, kai kaikilla oli pää täynnä ajatuksia ja iso väsy. Mä makasin takapenkillä jossain horroksen ja unen välimaastossa, en oikein saanut mistään kiinni: en unesta, en ajatuksista, en todellisuudesta. Itkukaan ei oikein tullut, vaikka halusi tulla.
Takaisin tullessa nukuimme yhden yön Kaunasissa ja ehdimme lauantaina 16:30 laivaan Tallinnasta Helsinkiin. Sovimme, että yritämme olla lauantaina kotona, jotta kaikki ehtivät sunnuntaina hieman lepäämään ennen kuin arki alkaa. Itse olisin ehkä kaivannut pari päivää enemmän lepoa ennen töihin paluuta, mutta eipä sieltä ihan loputtomiin voi olla pois vaan siksi, että käy tasaisin väliajoin hakemassa vähän maailmantuskaa näiltä avustusretkiltä. Mutta nyt, viisi päivää myöhemmin, tuntuu jo siltä, että pystyn katsomaan noita reissukuvia ja valikoimaan sieltä tähän juttuun muutaman.
Toivon kaikille ymmärrystä, onnen tuntemuksia omassa rauhassaan, rakkautta ja ystävällisyyttä ja ennen kaikkea maailmanrauhaa. Slava Ukraini.
~Mirva~
#slavaukraini
#jokainenelämäonarvokas
💙💛
