Kiova, Irpin

Lähettiin Inkan kanssa kohti Kiovaa tapaamaan mun kotona asuvan ukrainalaisperheen isää ja tietenkin viemään niitä sairaalatarvikkeita. Raakel jäi Lviviin, koska lähtö Suomeen tapahtui ennen meidän paluuta. On jotenkin tosi omituista miten kaikkeen on jo tottunut. Haettiin kaupasta eväät ja lähdettiin ajamaan kuusi tuntia lähemmäs rintamalinjoja. Radiossa soi NRJ ja maisemat vaihtuu. Inka oli lähtenyt liikkeelle vähän pienemmillä unilla, niin tottuneesti asetteli niskatyynyn ja alkoi popittaa kunnes nukahti. Checkpointeille ajetaan aika itsevarmasti rutiinilla ja niissä ei paljon jännitä kunhan ei tee ukkoloita ja ala kuvaamaan. Tiedoksi siis myös kokeneille toimittajille, että ne on sotilaskohteita ja kieltokyltit on syystäkin varoittamassa rakenteiden paljastamisesta viholliselle.

Kohteena meillä oli verkosto joka jakaa saamaansa apua itään ja etelään, mutta ensin pysähdytään yöksi Kiovassa. Perinteinen sotilaiden suorittama kuulustelu ja auton tsekkaus jonka jälkeen kämpän pihaan, kamat sisälle ja kuulumisia vaihtamaan. Kotona on siis asunut kaksi ukrainalaista maaliskuun puolivälistä ja tarkotus nukkua heidän kotonaan. En ole pitänyt mitenkään erikoisena sitä etten oo nukkunut omassa sängyssä neljään kuukauteen tai omistanut vaatekaappia. Tilanne nyt vaan on sellanen että mun luona asuu ihmisiä koska jossain on sota. Isä oli tiestysti vähän liikuttunut ja tarjosi meille borshkeittoa, pitsaa, makkaraa ja kuivalihaa. Vodkasta oon oppinut jo kieltäytymään kun ei pää eikä maha kestä sitä. Yöllä alkoi ilmahälytys ja kuultiin jossain kaukana jotain posahduksia. Silti sitä nukahtaa yhtä rauhallisesti kun kotona tai mökillä. Tällasta tämä nyt vaan on.

Aamulla lähdettiin kohti Irpiniä, jossa paikallinen lääkäri odotteli meitä. Eeppinen säätö ohjeiden ja kielimuurin takia, mutta ympäri käytiin ja yhteen tultiin. Poliisitkin jututti välissä mitä puuhataan kun ajellaan miten sattuu. Lääkärimme auton peräkontti oli täynnä luodinreikiä kun viisi venäläissotilasta oli yrittänyt ampua hänet sodan ensimmäisenä päivänä. Vielä löytyy armeijoita joiden mielestä siviiliautolla ajava lääkäri on sotilaskohde. Purettiin autoista pyörätuolit, apuvälineet, laitteet, vaatteet, lääkkeet ja tarvikkeet paikalliselle klinikalle. Siellä ne lajitellaan ja noin 80% kaikesta tavarasta lähetetään idän ja etelän sairaaloihin, myös Venäjän miehittämille alueille. Tuotiin mm. meille tunnistamattomaksi jääneitä letkuja joita olivat etsineet jo pidempään. Myös leikkauksissa käytettävän imulaitteen saaminen aiheutti ihmetystä. Poikkeuslain takia virallisten hankintojen tekeminen on hankalaa. Tällä kertaa muistettiin ottaa kuvat ja kokenut kiovankävijä Inka halusi näyttää muutaman paikan paluumatkalla.

Tuossa on pommitettu ostoskeskus, tuonne venäläiset keräsi kaupunkilaisia raiskattavaksi, tähän he rakensi checkpointin jossa ampui kaikki jotka olivat menossa ohi, tuolla on pommitettu tuusan nuuskaksi asuintalon sisäpiha ja tuo iso varasto on vedetty jollain todella isolla pommilla aivan mutkalle…

Se mikä pisti silmään niin monet varastoista on aivan päreinä, mutta asuntoihin on ammuttu yksittäisiä pienempiä ohjuksia tai ammuttu jopa tykillä. Oma perstuntuma viittaa edes osittaiseen tahallisuuteen. Autoja on poltettu tai ammuttu seulaksi. Loputtomasti tuhoutuneita rakennuksia. Selkeitä sotarikoksia näkee ihan vaan ajelemalla ympäriinsä.

Lopuksi ajettiin niinsanotun panssarivaunuhautausmaan ohi. Tien sivussa oli useita venäläisiä miehistönkuljetusvaunuja ja tankkeja aivan päreinä. Hiiltyneinä ja moneen osaan räjähtäneenä. Osasta jopa tykkitornit lentäneet irti. Ihmishenkiä on varmasti lähtenyt, mutta aiempien näkyjen takia oli hankala olla siitä erityisen pahoillaan. Sota on paskaa, mutta raiskaavan ja siviilejä murhaavan armeijan puolesta on mahdotonta tuntea sympatiaa.

Kun tän homman alotin, niin ei pitänyt mennä Ukrainan puolelle. Sadan metrin päässä rajasta alkoi ahdistaa. En halunnut ottaa kantaa kenenkään puolesta ja olin tarkka siitä että mitään Ukrainaan toimitettavasta ei menisi armeijalle, vaikka sillon toki piti olla myös huolissaan pakolaiskuljetusten turvallisuudesta. Täällä ollessa on käynyt selväksi että Ukrainaa vastassa on ihan puhtaasti pahuus. Missään sivistyneessä valtiossa ei hyväksyttäisi samanlaista järjestelmällistä terrorismia. Toivottavasti mikään sivistynyt valtio ei myöskään hyväksy muuta lopputulosta kun rikollisten saattamisen vastuuseen tästä kaikesta.

Omalta osalta nämä pidemmät käynnit alkaa olla tehty. Muutama yö Lvivissä ja pakolaisperheen kanssa Suomeen. Arki kutsuu jos sitä sellaiseksi osaa enää sanoa.